Tasan kolmenkymmenen päivän päästä olen nähnyt huoneeni yliopiston asuntolassa. Olen tutustunut kaikkiin kämppiksiini. Olen taiteillut matkalaukun ja kaikki tavarat huoneeseeni (ja puran ne kahden kuukauden kuluttua muuttopäivästä). Olen tutkimassa keittiön kaappeja ja mietin, miten kaasuhellaa käytetään ilman että räjäytän koko paikan. Olen valmistautumassa iltapäivään ja kampuksella järjestettävään ilmaiseen grillaus-hetkeen. Miten tämä kaikki voi tapahtua niin pian?
Ensimmäistä kertaa on fiilis, että en välttämättä haluaisikaan lähteä. Miksi ihmeessä jätän Helsingin nyt, kun täällä on vielä niin paljon nähtävää ja koettavaa. Kaikki ne ihmiset keitä olen tavannut, kaikki ne kokemukset mitä olen kokenut. Tämä kesä on ollut yksi parhaista kesistä enkä millään malttaisi jättää sitä taakseni. Voinko pakata kaikki ihmiset mukaani? Voinko istuttaa heidät huoneeseeni hyllylle, mistä saan aina aina tarpeen tullen ottaa heidät syliini ja rutistaa?
.jpg)
Sopeutuminen ja uusien kavereiden löytäminen ei huoleta laisinkaan. Muutaman viimevuoden aikana olen oppinut, että minne tahansa menen, olen aina tutustunut ihmisiin. Monista on tullut sydänystäviä.
Eräänä keskiviikkoisena yönä kun odotin aamun ensimmäistä bussia, eräs ennustajamies tuli puhumaan minulle. Kätteli, kokeili kämmentäni, mumisi hetken ja sanoi: "Olet selvästi ihminen, joka sopeutuu tilanteeseen kuin tilanteeseen eikä pelkää isoja muutoksia." No, mieshän ei olisi voinut olla enempää oikeassa. Minua ei siis huoleta yhtään mitä Englannissa tulee tapahtumaan. Minua vain surettaa se, että joudun jättämään Helsingin taakseni.
Aikaa Helsingissä 10 päivää ja sitten loppuu vuokrasopimus.
Aikaa Suomessa 30 päivää enkä ole edes lentolippuja vielä ostanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti